Vuonna 1998 on opetusministeriön tietostrategioiden toteuttamiseen suunnattu erityisrahoitusta yhteensä 540 Mmk. Sillä on tuettu laitehankintoja ja verkottumista, tietoyhteiskuntaan liittyvän koulutuksen ja tutkimuksen kehittämistä sekä tietoverkkojen sisällön ja palvelujen tuottamista.
Opetushallitus on tukenut tietoverkkoyhteyksien rakentamista kouluihin ja kouluttanut opettajia hyödyntämään pedagogisesti tieto- ja tietoliikennetekniikkaa. Valtakunnallisesti merkittäviä verkottumis- ja kehittämisprojekteja on, ja opetusneuvos Jari Koiviston mielestä etäopetus on päivän sana, mutta siitä huolimatta koulun asema fyysisenä miljöönä ei ole uhattuna. Ei ole näköpiirissä, että ainakaan peruskoulu muuttuisi kokonaan virtuaaliseksi tietoverkko-oppilaitokseksi (Opettaja 41/96).
Huomautus. Pyrkimys multimediaopetukseen perustuu uskolle, että koululaiset oppivat kuin leikkien multimedian houkuttelemina. Eikö ennen suuria multimediainvestointeja tulisi kiinnittää vakavaa huomiota mekaanisen ajankulun kasvatuksellisiin ja oppimistuloksiin ja verrata rahankäytön tuloksellisuutta vaihtoehtoisiin sijoituksiin? Kunnollisen verkkomateriaalin valmistus on ehkä kymmenkertaisesti työläämpää kuin tavallisen. Ohjaamaan ja palautetta antamaan tarvitaan edelleenkin opettajaa, mutta etäopetus voisi tarjota harvaan asutulle maalle mahdollisuuksia kyläkoulujen hengissäpysymiseen.
Multimediaopetuksen seurauksia käsitteli Helsingin yliopiston viestinnän emeritusprofessori Osmo A. Wiio 18.3.1998 Helsingin Sanomissa tärkeässä kirjoituksessa Syrjäyttääköö surffailu oppimisen?
Wiio kertoo, että "multimediatekniikka" on valtaamassa opetusta kouluissamme. Oppikirjoissa ja multimediaohjelmissa on värikuva värikuvan päällä sekä kuvatekstejä ja irrallisia "hauska tietää" - ja muita laatikoita vaikeasti hahmotetussa mosaiikissa. "Luettavuudessa 'liian vähän' ja 'liian paljon' ovat aivan yhtä huonoja ratkaisuja olipa kysymys mistä tahansa ulkoasun tehokeinosta. Nyt vanha 'liian vähän' on korvattu uudella 'liian paljolla'. Esitystavasta on tullut pääasia, ei sanoman läpimenosta."
Enemmän kuin ulkoasusta on Wiio kuitenkin huolissaan syvällisemmästä aivojen tietojenkäsittelystä: Ollaanko hävittämässä johdonmukaisen ajattelun perustaa ja korvaamassa oppimista mielihyvällä?
Wiion mukaan kanadalainen kulttuurintutkija Marshall McLuhan väittää, että television tultua länsimaissa palattiin takaisin alkuperäiseen elämykselliseen tietojenkäsittelyyn "Gutenbergin aikakaudesta", jolloin ihminen oppi ajattelemaan kirjoituksen tavoin suoraviivaisesti, peräkkäisesti ja johdonmukaisesti. McLuhanin mukaan enää ei ole tärkeää se, mitä sanotaan, vaan missä viestimessä sanoma esitetään. Wiio toteaa, että edellinen on hyvää vauhtia toteutumassa, Internetistä imuroidaan myös mitä tahansa "roskatietoa", jota ei missään tapauksessa seurattaisi muista viestimistä. Välineen käytöstä on tullut pääasia, ei siitä saatavasta tiedosta.
Ihmisen kulttuurisaavutukset ovat Wiion mukaan olleet mahdollisia vain tietojen sarjakäsittelyllä, peräkkäisellä ajattelulla. Opetukseen liittyvät myönteiset mielikuvat voivat auttaa oppilaita muistamaan. Kuitenkin liian viihteellinen opetusympäristö tarjoaa vain pelkkää mielihyvää, liian kielteinen ympäristö puolestaan herättää vastaanottajassa psykologisia torjuntamekanismeja. Jossain välimaastossa oppimisen tulos on paras.
"Onko meidän hyväksyttävä McLuhanin ennustama elämyksellinen tietojenkäsittely? Eikö ole hauskaa vapautua logiikan kahleista ja laulaa, soittaa ja piirtää, viettää hauskoja iltoja yhdessä, surffailla verkossa tai katsella televisio-ohjelmia? Ehkä, mutta jonkun pitää maksaa se lysti! Koko teknistieteellinen maailmamme perustuu gutenbergilaiseen ajatteluun, joka on jokaisen ihmisen erikseen lapsena opittava. Elämyksellinen tietojenkäsittely meillä on luonnostaan miljoonien vuosien takaa." Wiio lopettaa: "Näinkö haluamme tuleville sukupolvillemme käyvän?"
Atk-asiantuntija Petteri Järvinen kertoo Opettaja 41/98 -lehdessä, että on virhe, jos tietotekniikkaa ja Internetiä opetetaan omana aineenaan. Ne ovat enemmän kansalaistaitoa ja viestintää kuin tekniikkaa. Erityisen paljon hyödyntämismahdollisuuksia hän näkee kieltenopetuksessa, mutta myös esimerkiksi maantiedon ja yhteiskuntaopin opetuksessa, kuvaamataiteessa ja musiikissa. Järvinen toteaa myös, että naisten osuus tietotekniikka-alalla laskee koko maailmassa. Kun rakenteet ovat miehisiä, ei ala houkuttele tyttöjä mukaan. Pojille koneen kanssa näprääminen on itsetarkoitus. Tyttöjä kiinnostaa vuorovaikutus toisten kanssa, eivätkä he välttämättä halua konetta siihen väliin. Ehkä vanhemmatkin huomaamattaan ohjaavat poikia enemmän tietokoneiden pariin. Järvinen ihmettelee, etteivät tasa-arvojärjestöt ole puuttuneet aiheeseen, sillä kysymys on myös vallankäytöstä ja hyväpalkkaisista työpaikoista tulevaisuudessa. Järvinen pitää yhtenä ongelmana sitä, että jotkut pojat innostuvat koneisiin ja verkkoon liikaa, lapsen sosiaalinen ja fyysinen kehitys vaarantuu ja lapsen koko maailmankuva saattaa tulla verkosta. Osa lasten lisääntyneistä hartia- ja päänsäryistä selittyneekin liialla tietokoneen ääressä istumisella. Järvinen kertoo myös, että keskusteluryhmistä on houkuteltu lapsia pedofiilien käsiin. Vanhempien ja opettajien on valvottava lasten tekemisiä ja annettava lapsille verkkokasvatusta, samoin kuin liikennekasvatusta.
Hämeenlinnan kaupunginkirjastosta kirjastonhoitaja Kalliokoski painottaa Opettaja 46/98 -lehdessä, ettei kunnon tietokirjaa voita mikään. Hyvästä kaunokirjallisuudesta voi omaksua elämänviisautta, vastaavaa ei netistä ainakaan tässä vaiheessa saa. Jokapäiväisessä hyötykäytössä Internet on omiaan erilaisen muuttuvan pienen arkitiedon, kuten aikataulujen lähteenä.
NOKIS (North Karelia Towards Information Society) projektissa Marja Vehviläinen tutki tyttöjen ja poikien piirroksia, aiheena lasten oma suhde tietoyhteiskuntaan. Erot olivat selviä, useimmat pojat piirsivät pelkkiä tietokonelaitteita tai www-kotisivuja, jonne olivat sijoittaneet uusimmat nettipelit. Koneita käyttävää ja tietotekniikkaa tarpeisiinsa muotoilevaa ihmistä he eivät yleensä kuvanneet. Tytöt kuvasivat piirroksissaan myös itseään, kavereitaan, lemmikkieläimiään, harrastuksiaan ja elinympäristöään. Piirroksissa ihmiset olivat tietotekniikan avulla yhteyksissä toisiinsa, vieraisiin kulttuureihin tai eri aikakausiin. Vehviläisen mukaan tämä noudattaa tietotekniikkakulttuurin miehistä perinnettä. Pojat ja miehet ovat kiinnostuneita tehokkaista koneista ja uusimmasta tekniikasta. Tytöille ja naisille koneet ovat yksi arjen väline, jota voi käyttää ihmissuhteiden solmimiseen ja ylläpitämiseen, tiedonhankintaan, vieraiden kielten ja uusien taitojen oppimiseen. Vehviläinen kysyy: Kokevatko tytöt, että heidän tavalleen käyttää tietotekniikkaa ei jää tilaa meidän yhteiskunnassamme ja miesten määrittelemässä tietotekniikassa? Tietotekniikkakeskustelua käydään hänen mielestään poikien ja miesten ehdoilla.
Meillä ollaan huolissaan esimerkiksi siitä, onko kouluissa riittävästi tietokoneita. Vehviläisen mielestä olisi mietittävä, miten ja kenen ehdoilla koneita käytetään. Kuka on tietoyhteiskunnan aktiivinen toimija? Kone vai ihminen? Tyttö vai poika? Mies vai nainen? Olisi myös keskusteltava siitä, miten maailmanlaajuiset tietoverkot vaikuttavat suomalaisuuteen ja paikallisiin kulttuureihin. Luodaanko meillä riittävästi omaa verkkokulttuuria? Muistetaanko, että tällä hetkellä tietoverkot toimivat lähinnä Yhdysvaltojen luomilla pelisäännöillä?
Marja Vehviläinen on myös käsitellyt väitöskirjassaan laajasti naisten asemaa Suomessa tietotekniikan kehittyessä.
Myös huipputekniikan käytöstä ollaan eri mieltä: Espoossa pidetyssä Tekniikan Alojen Foorumissa professori Martti Tiuri asetti vastakkain huipputekniikan ja huiputustekniikan, tutkija Riitta Wahlström Jyväskylän yliopistosta puhui mieluummin järkevästä ja järjettömästä tekniikasta; järkevä tekniikka huomioi sen, miten uusi menetelmä tuotetaan ja miten se vaikuttaa esimerkiksi ympäristöömme.
Yleisellä tasolla ollaan tietoyhteiskuntakeskustelussa huolestuneita
Tietoyhteiskunnan kehittäminen kuuluu opetusministeriön hallinnonalan painopistealueisiin. Opetuksen, tutkimuksen ja kulttuurin tietoyhteiskuntaneuvottelukunnan pääsihteeri, kasvatustieteen tohtori Jussi T. Koski on ilmoittanut neuvottelukunnan tavoittelemaan tietoyhteiskuntaan liittyviksi arvoiksi seuraavat: ihmiskeskeisyys, tasa-arvo ja hyvinvointi.
Uusien työpaikkojen, työvälineiden, palvelujen, tuotteiden menestystekijöitä näyttäisi olevan nopea, mutta kunnollinen suunnittelu, jossa asiakkaan tarpeet otetaan lähtökohdiksi. Työvälineistä menestyvät parhaiten yksinkertaiset, helppokäyttöiset apuvälineet, jotka on suunniteltu tiettyä työvaihetta varten. Tämänsuuntainen lähestymistapa tuntuisi sopivan erityisen hyvin naisille, joten näyttäisi entistäkin tarpeellisemmalta lisätä naisten osuutta alalla.
Professori Antti Kasvio kirjoittaa Yliopistotieto 1/1998 -lehdessä teknisten ja sosiaalisten innovaatioiden keskinäisistä vuorovaikutuksista: "Esimerkiksi yritysten kehitellessä uusia tietoteknisiä laitteita ja palveluja keskeiseksi ongelmaksi nousee lähes säännönmukaisesti se, onko kyseisille tuotteille tai palveluille todellista kysyntää ja millä niistä on mahdollisesti edellytykset kehittyä jopa menestystuotteiksi. Läpimurtomahdollisuuksia avautuu lähinnä silloin, kun asianomaiset tuotteet ja palvelut tarjoavat toimivia ratkaisuja käyttäjien tärkeinä pitämiin ongelmiin ja kun käyttäjät uudistavat omaa toimintaansa niin, että ko. tuotteet ja palvelut liittyvät luontevasti osaksi heidän normaaleja käytäntöjään... Ja suurimmat virheet uusia teknisiä ratkaisuja kehitettäessä tehdään silloin, kun niillä pyritään palvelemaan käytännössä jo aikansa eläneitä toimintakäytäntöjä."
Ari Ojapelto kirjoittaa Tietoyhteys 1/1997 -lehdessä otsikolla "Tietoyhteiskuntako työllistää tulevaisuudessa?" Time-lehden laajaan amerikkalaiseen tutkimukseen perustuvan arvion siitä, että vapaa-aikakäytössä porno on maksullisuudestaan huolimatta suosituinta tietoverkoista löytyvää materiaalia. Tietoverkkojen hyötykäytöstä Ojapelto mainitsee esimerkkinä, että Swissair ostaa kirjanpitonsa verkkopalveluina Intiasta.
Menetetyistä mahdollisuuksista kirjoittaa Dan Steinbock Yliopistotieto 1/1998 -lehdessä otsikolla "Kohti tietoyhteiskuntaa - unohtuivatko hyötytarkoitukset?" Steinbock toteaa, että tyypilliseen suomalaiseen tapaan on keskitytty tietoteknisiin kysymyksiin ja maailmoja syleileviin yhteiskuntavisioihin - ilman, että on selvitetty, miten jälkimmäisiä voidaan liiketaloudellisesti kannattavalla tavalla toteuttaa. Hän uskoo, että seuraavan laskusuhdanteen myötä yhä useammat kansalaiset kysyvät, mitä tietoyhteiskuntahankkeet ovat oikeastaan hyödyttäneet, ja miksi investoinnit eivät näy sijoituksia vastaavalla tavalla kansantuotteessa. Steinbockin mielestä olennaista ei ole itsearvoinen sijoitus "tietotekniikkaan", vaan yritysten kilpailukyvyn kohentaminen ja siten työpaikkojen lisäykset.
Steinbock kertoo USA:n toimenpiteistä elektronisen kaupan edistämiseksi vuonna 1996: uusia komiteoita ei nimitetty, varoja ei kanavoitu tietoyhteiskuntahankkeisiin, eikä keskusteluryhmiä lanseerattu. Työryhmä suoritti tehtävänsä leipätyönsä sivussa eikä hankkeeseen sijoitettu julkisia varoja. Julkiset ja yksityiset tietoyhteiskunnan päämäärät hoidettiin rinnakkain. Steinbock ihmettelee, miksi Suomessa malleja etsitään kansainvälisen kilpailun häviäjiltä. USA johtaa teknologia- ja Internetyritysten liiketaloudellista kilpaa ylivoimaisesti, mutta Suomessa johtava lehdistö ja media nostaa USA:sta esille vain marginaali-ilmiöitä.
Painotuksen siirtyessä lähivuosina elektronisen kaupan suuntaan ei tietoyhteiskuntaretoriikka enää riitä, avainasemassa ei ole se, kuinka moni voi käyttää hyväksi verkkopalveluja, vaan se, kuinka moni käyttää niitä hyötytarkoituksiin ja edistävätkö ne yritystoimintaa ja työllisyyttä. Steinbock vertailee: Israel tuotti korkean tietotekniikkansa välityksellä useamman merkittävän maailmanluokan Internet-yrityksen, kun taas Suomessa vastaavat menestykset voidaan parhaimmillaan laskea parilla sormella. Suomi menettää yhä enemmän merkittäviä yritysten ja kansallisia kilpailuetuja, kun korkeaa tietotekniikan tasoa ei osata hyödyntää. Kun Internetin liiketaloudellinen kilpailu kiristyy ja digitalisoitavien tuotteiden ja palvelujen jakelu vähitellen eliminoi perinteisten markkinointikanavien välipisteet, miten käy kotimaisille maahantuojille?
Steinbock toteaa: Jos pieni maa yrittää selvitä globaalista kilpailusta suurten keinoin, se kuuluu häviäjiin. Olisi siis kilpailtava tavoin, joihin suuret maat eivät kykene. Tarvitaan osaamista, joka on välittömästi valjastettavissa kotimaisen korkeamman koulutuksen, liikkeenjohdon, markkinoinnin ja viestinnän palvelukseen. Ratkaisuksi hän suosittelee maailmalla olevien korkeatasoisten suomalaisten asiantuntijoiden käyttöä: "he tuntevat suomalaista yhteiskuntaa, taloutta ja kulttuuria ja kansainvälistä kilpailua." Steinbock epäileekin erääksi syyksi viivyttelyyn sitä, että ero kansainvälisten ja kotimaisten laatumittojen välillä tulisi nopeasti näkyviin.
Nurminen kirjoittaa aiheesta Tietotyö tietoyhteiskunnassa (Yliopistotieto 1/1998) ja mainitsee aluksi toisen onnettoman tapahtuman; suomen kielessä ryhdyttiin aikanaan kutsumaan merkkitietoa, dataa, tiedoksi. Hän alkaa etsiä tietotyötä ja toteaa, että pidettäessä tietoa hyvin perusteltuna käsityksenä jostain asiantilasta, joutuu hyvin pian toteamaan, että kaikki työ tavoitteisena toimintana vaatii tekijältään tietoa. "Tietotyö tarkoittaa siis samaa kuin työ ja on erillisenä käsitteenä tarpeeton. Johdonmukaisesti ajatellen kaikki yhteiskunnat ovat ja ovat olleet tietoyhteiskuntia, ainakin, jos niissä on merkittävässä määrin esiintynyt työn tekemistä".
Nurminen yrittää lisätä tietotyön vaatimustasoon, että sen kohteena tulee olla symbolit, jotta estettäisiin tietotyön käsitteen samaistumisen työn käsitteeseen. Nurminen pohdiskelee, edustaako näin määritelty tietotyö itsenäistä työn sektoria, vai palautuuko tietotyö muiden sektorien toimintaan ja luokittelee oman työnsä pikemminkin palvelusektorille kuin tietotyön piiriin, koska suuntaa kirjoituksensa potentiaaliselle lukijalle. Hän jatkaa, että on olemassa symboleihin kohdistuvia työtehtäviä, jotka eivät palaudu välittömästi muiden sektorien toimintoihin ja kertoo tilanteen muistuttavan erästä hallinnon rationalisointiprojektia: "...yrityksessä ensin etsittiin reaaliprosessi, joka palveli asiakkaan tarpeita tuotantoprosessin osana. Sen jälkeen tunnistettiin eräitä hallinnon tehtäviä, joiden tarkoituksena oli tukea ja tehostaa tuota hallintoprosessia. Sitten edettiin hallinnon hallintoon, hallinnon hallinnon hallintoon ja hallinnon hallinnon hallinnon hallintoon. Ja vieläkin jäi jäljelle jotain hallinnon näköistä toimeliaisuutta, josta maksettiin palkkaa. Nämä korkeamman abstraktiotason hallinnon tehtävät lienevät olleet tietotyötä parhaimmillaan, siis vailla yhteyttä varsinaiseen toimintaan. Konsultti tosin otti tiukan linjan ja esitti suurta osaa paisuneesta ja itsetarkoituksellisesta hallinnosta karsittavaksi."
Nurminen jatkaa sisukkaasti varsinaista tietotyötä tekevien etsimistä ja toteaa, ettei löydä kuin pienen joukon ja senkin ylle lankesi epäilyksen varjo sen suhteen, miten tarpeellista heidän työnsä on. Hän yrittää sitten edetä rakentamalla tietotyön ja tietoyhteiskunnan käsitteet tietotekniikan käytön varaan, siis tietoyhteiskunta olisikin tietotekniikkayhteiskunta, jolloin mm. tietokonepelien pelaajat ja hakkerit tulisi lukea mukaan. Hänen mieltään jää kaivamaan epäily: olemmeko jo menettäneet vapaan tahdon yksilön tai yhteiskunnan tasolla ja ohjaako kasvoton tekninen tehitys kohtaloamme?
Nurminen jatkaa käytännön kertomuksella, jossa talousjohtaja oli sitä mieltä, että ammatillinen osaaminen voidaan korvata tietojärjestelmän toiminnoilla. Hän kyseenalaistaa tämän: "Tekoälytutkimuksen saavutuksista huolimatta työn tekoon kuuluu vielä kauan ihmisiä toimijoina. Motivaatio ja sitoutuminen tehtävän suorittamiseen ovat ominaisuuksia, joita tietokoneilla ei juuri lainkaan ole. Niinpä jos jokin menee pieleen, on konetta vielä paljon vaikeampaa saada kantamaan vastuuta tai maksamaan korvauksia kuin ihmistä tai ihmisten tekoa olevaa organisaatiota. Tervettä on sittenkin tarkastella tietotekniikkaa välineenä työnsä osaavien toimijoiden apuna."
Nurminen tarkastelee tietotekniikka välineenä ja löytää työpaikoilta kosolti ongelmia tietotekniikan kanssa. Hyvin usein on kyse siitä, että tietojärjestelmää tarkastellaan varsinaisesta työstä ja toiminnasta erillisenä asiana. Suunnittelijan olisi hyvä pitää mielessä, että "Käyttäjän työtä ei ole tietojärjestelmän käyttäminen" ja että järjestelmä on hyvä, jos siihen ei työtä tehdessä joudu kiinnittämään huomiota.
Nurmisen tutkimusryhmä on huomannut, että monet ongelmat ovat käyttöliityntäongelmia. Hyötykäytön kriteerit tulevat työtehtävien sujuvuudesta ja tuloksen laadukkuudesta eikä nappulatekniikan osaamisesta. "Tuloksemme kertovat hyötykäyttötilanteen olevan melko lohduton. Melkein kaikkialla olemme pystyneet tunnistamaan ongelmia, joita emme itsekään ole ensimmäisen havainnon perusteella uskoneet. 'Voiko tämä olla totta?!' on ollut reaktiomme, ja tarkistusten jälkeen on hyvin usein saanut vahvistuksen." Erillisyyteen perustuvan ajattelun ja toiminnan malli näyttää olevan tietoyhteiskunnassamme hallitseva. Nurminen joukkueineen on yrittänyt jopa kouluttaa ihmisiä oivaltamaan, että tietotekniikkaa on tarkasteltava välineenä työnsä osaavien toimijoiden apuna, mutta mielestään varsin vaatimattomalla menestyksellä.
W. Wayt Gibbs käsittelee tietokoneiden käytön ongelmia ja tietokoneistamisen seurauksia lähinnä liike-elämän kannalta. Gibbs toteaa, että koneistamisen räjähdysmäinen kasvu on käynnissä. Tuoreet tutkimukset tietokoneiden käytöstä toimistoissa paljastavat, että suuri osa automaation säästämästä ajasta tuhraantuu liian vaikeakäyttöisten, tehottomien ja seurauksiltaan arvaamattomien ohjelmistojen takia. Eräät asiantuntijat varoittavat, että nykysuuntaus kohti yhä monimutkaisempia ohjelmistoja ja uusia, testaamattomia informaation esitystapoja voi olla paremminkin haitallista kuin hyödyllistä. Parantuneen tuottavuuden tie kulkee heidän mielestään aivan toiseen suuntaan.
Gibbs viittaa Morgan Stanleyn pääekonomistiin, Stephen S. Roachin käsityksiin: Vaikka joka 18. kuukausi dollarilla saatu prosessointivoima kaksinkertaistuu, ovat yhtiöt sijoittaneet yhä enemmän rahaa tietokoneisiin. Jos lisätään ohjelmistot, verkot, tukihenkilöt, koulutus, niin käytetty summa yli kaksinkertaistuu. Usein jätetään huomiotta koneiden nopea arvonlasku ja monet näkymättömät kulut.
Liike-elämässä ostetaan tietokoneita monista eri syistä, mutta yleensä tarkoituksena on pienentää työvoimakustannuksia ja nostaa myytävien tuotteiden lukumäärää ja hintaa. Tuottavuuden kasvu seitsemässä rikkaimmassa maassa on kuitenkin laskenut viimeisten 30 vuoden aikana. Poikkeuksiakin on, esimerkiksi aloilla, joilla oli paljon hyvin rutiiniluotoisia tehtäviä, jotka oli helppo automatisoida.
|
|
| LABOR PRODUCTIVITY - the average amount of output produced by an hour's work - has grown more slowly in the seven largest economies since the 1960s (left), despite increasing investments in office automation (right). Computer and telecommunications equipment now consume the largest single share (43 percent) of American industry's capital budgets. |
| Lähde: Scientific American, July 1997. |
Roach mainitsee myös, että USA:ssa on valtavasti työtä, jota ei raportoida: Kännykät, kannettavat tietokoneet ja verkot mahdollistavat aikaisempaa pidemmät työpäivät. Monien alojen tarkoituksena oli tulla joustavammaksi strategisilla teknologiasijoituksilla, mutta Roachin mielestä kävi päinvastoin. Pankit, vakuutuslaitokset, lentoyhtiöt erottivat entistä voimavaraansa, työntekijöitään, lamavuosina kilpailukyvyn säilyttämiseksi. Nyt niillä on massiiviset tietokonehankinnat, joiden kulut ovat kiinteitä ja seuraava laskusuhdanne voi saada aikaan pahaa jälkeä. Yhtiöiden olisi seurattava tarkemmin, mitä tietotekniikka maksaa ja mitä sijoituksella saa.
Gibbs kertoo, että Gartner Group Stamfordista, Connecticutista, tutki tietokoneen hintaa. Tyypillinen PC maksaa USA:ssa 3000 dollaria, noin 1000 dollaria vuodessa tavallisen konttorikoneen eliniän ajan. Todellinen kustannus on lähempänä 13 000 dollaria. Verkkoyhteys ja pari standardi ohjelmaa maksaa 1730 dollaria vuodessa, tekninen apu kullekin käyttäjälle noin 3510 dollaria, verkon kunnossapito 1170 dollaria. Suurin menoerä on kuitenkin aika, joka työntekijältä haaskaantuu koneensa kanssa työnteon sijaan; tämä maksaa 5590 dollaria PC:tä kohti vuodessa. Toinen tutkimus arvioi, että työntekijä haaskaa keskimäärin 5,1 tuntia viikossa. Viidesosa kuluu siihen, että odotellaan ohjelmien toimimista tai avun saamista. Tulostusten ja niiden muotoilun tarkistaminen, sekä levyketiedostojen uudelleen järjestely vievät paljon aikaa - ja lopuksi on vielä pelien pelaaminen.
Koneita ja ohjelmistoja voitaisiin käyttää yli kolme vuotta, näin käy kuitenkin harvoin. Ohjelmistoteollisuus turhauttaa pidempiin sijoituksiin pyrkiviä tuottamalla aina vain laajempia, hitaampia ohjelmia, jotka tarvitsevat aina vain suurempia, nopeampia koneita.
Australiassa on tutkittu, että tavalliset työntekijät käyttävät 4-10% ajastaan auttaakseen työtovereitaan tietokoneongelmissa. Useimmat käyttöliittymät on suunnitellut teknisesti taitava tietokone-ekspertti, eikä niitä ole testattu tavallisilla käyttäjillä, useimmiten niissä on siksi kymmenittäin merkittäviä vikoja. Käyttäjien olisi aika valittaa käyttöliittymien laadusta. Konferenssissa CHI'97 esiteltiin 83 uutta käyttöliittymää, mutta vain yhdeksän niistä vertaili työntekijän suoritusta todellisissa tilanteissa käyttäen uutta ja entistä tapaa. Neljässä tapauksessa ei todettu mitään hyötyä. Jossain tapauksessa oli nopeampaa työskennellä ilman tietokonetta, vain kolme uutta käyttöliittymää nopeutti työtä merkittävästi. Tiettyyn tarkoitukseen suunnitellut helppokäyttöiset apuneuvot näyttäisivät tuottavimmilta.
Donald Norman, Applen entinen varatoimitusjohtaja, ehdottaa erikoistumista ja ihmisten työn ja ohjelmistojen yhteensovittamista, yksinkertaisia työkaluja eikä suuria, kaikenkattavia sovellutuksia. PC:n, TV:n ja puhelimen yhdistäminen on hänestä väärä suuntaus, pitäisi päinvastoin erikoistua.
Yritysten tulisi tutkia tarkkaan, millaisia työtehtäviä sen työntekijät tekevät, testata ohjelmistoja huolellisesti ja vaatia todistettavaa taloudellista kannattavuutta tietoteknologialtaan. Käyttäjäkeskeinen suunnittelu on tehtävä vallitsevaksi käytännöksi.
Kirjassaan The Squandered Computer Paul A. Strassmann kertoo, että USA:n sairaaloiden hallintohenkilökunta käsitti vuonna 1968 435 000 henkilöä ja hoidettiin 1,4 miljoonaa potilasta yhtäaikaa; vuonna 1992 hallintohenkilöitä oli 1,2 miljoonaa, kun taas päivittäinen potilasmäärä oli pudonnut 853 000:aan. Hallinto paisui, suurelta osin siksi, että tarvittiin yhä enemmän aikaa informaation käsittelyyn.
MIT:n Tietojenkäsittelytieteen laboratorion johtaja Michael L. Dertouzos on hiljattain kirjoittanut kirjan What Will Be. Dertouzosta haastatteli Scientific American -lehti heinäkuussa 1997. Dertouzos ennusti vuonna 1980 "infotorin", jossa ihmiset voisivat vaihtaa dataa ja palveluja tietokoneverkkojen avulla - siis nykyisen Internetin. Tulevaisuudesta hän sanoo nyt, että kyberavaruus tulee parhaimmillaan olemaan kuten käynti Stephen Kingin elokuvissa. Todellinen tekoäly on ehkä vuosisatojen takana, jos ollenkaan mahdollista.
Dertouzos ei usko, että viihdeteollisuus tulee hallitsemaan infokauppaa; kirjat, elokuvat ja sen tapainen muodostaa vain 5% USA:n taloudesta, informaatio, kuten toimistotyö, 60% - mutta kukaan ei puhu siitä. Hän uskoo, että epäkäytännölliset sovellutukset eivät tule kestämään ja että sadassa vuodessa toimistoissa saadaan 300:n prosentin tuottavuuden kasvu. On keskityttävä siihen, mikä on sekä mahdollista että hyödyllistä. Teknologian tulisi tehdä hyödylliseksi ihmisille, tuotteiden jännittävyys ei ole tärkeintä. Eräs tutkimusaihe on www:n pitäminen mahdollisimman standardoituna - tällainen työ ei herätä paljoa julkista kiinnostusta päinvastoin kuin "robottipalvelijat, jotka pesisivät ikkunoita ja puhuisivat swahilia".
Kirjassaan Dertouzos esittää, että teknologian räätälöinti ihmisten tarpeisiin on, paitsi ihmisystävällistä, myös taloudellisesti kannattavaa ja näkee nykyisessä toimistotyössä uskomatonta tehottomuutta - joka on vertailukelpoista aikaisempaan käsityökäytäntöön. Hän ottaa esimerkiksi ajansäästöstä koneen tekemän lentovarauksen, joka vaatisi vain, että ohjelmistojen tekijöiden tulisi sopia muutamien sanojen, kuten numero, päiväys, jostakin, johonkin, vapaa, varata, vahvistaa, merkityksestä. Koneelle kerrottaisiin vain, että haluaa lentää Lontooseen ensi maanantaina tai tiistaina, se kestäisi 10 sekuntia, kun taas tällaisen pyynnön kirjoittaminen, vastauksen odottaminen jne, saattaisi kestää 10 minuuttia. Dertouzosin mielestä 300 vuotta sitten tehtiin suuri virhe, kun erotettiin teknologia ja humanismi ja nyt on aika yhdistää jälleen ne kaksi, tähän kuluu hänen arvionsa mukaan ainakin sata vuotta. Uusille työntekijöilleen hän sanoo: "Älykkyys yksinään ei tee minuun vaikutusta. Yhteistyö, luonne, ystävällisyys - osoittakaa, mitä voitte tehdä ihmiskunnan auttamiseksi."
Japanilaisprofessori Ikujiro Nonakan käsittelee kirjassaan The Knowledge Creating Company täsmällistä ja hiljaista tietoa. Hän kritisoi länsimaisia yrityksiä siitä, että ne vähentävät väkeään tehokkaan teknologian turvin ymmärtämättä, millainen voimavara kokenut työntekijä voi olla yritykselle. Johtamistapakin on liian hierarkkinen ja kontrolloiva.
Nonaka jakaa tiedon kahteen lajiin, hiljaiseen ja täsmälliseen. Hiljainen tieto on henkilöstön osaamista ja muuta henkistä pääomaa. Täsmällinen tieto on länsimaiseen tiedekäsitykseen perustuvaa kovaa faktaa, joka tuottaa tietopankkeja, manuaaleja, muistioita. Hiljaisen tiedon löytäminen ja muuttaminen täsmälliseksi on Nonakan mielestä avain uuden, menestystuotteisiin mahdollisesti johtavan tiedon luomiseen. Japanissa monet yritykset testauttavat prototyyppinsä asiakkailla ja maksavat testaamisesta korvauksen. Saatuja tietoja käytetään tuotekehittelyssä, pelkkä kyselykaavakkeiden jakaminen ja saatujen tulosten analysoiminen ei riitä, vaan on päästävä syvälle asiakkaan ajatus- ja tunnemaailmaan.
Jo sadan vuoden takaa tiedetään, että suomalaiset ovat valmiita ottamaan innostuksella käyttöön uusia koneita ilman huolta niiden vaikutuksista: Espanjalainen diplomaatti Angel Ganivet kirjoitti Espanjassa hyvin tunnetussa kirjassaan Suomalaiskirjeitä nautittavan teräviä ja intuitiivisia huomioitaan. Espanjalaiseen tapaan hän arvostaa lämpimiä sosiaalisia suhteita, perhettä, ihmisten muodostamaa yhteisöä ja kirjoittaa, että näiden hajotessa ja turmeltuessa aineellinen edistys ei kelpaa kuin "peittämään pintaa ja pettämään pinnallisia ihmisiä".
Suomen suhteen hän jatkaa: "Aineellisen edistyksen kannalta täällä Suomessa on paljon sellaista, mitä vaativinkin voisi pitää arvossa; enemmän kuin kehitystä on vimmaista halua kehitykseen ja moniin asioihin, jotka eivät ole kehitystä." "Suomelle on luonteenomaista, että kaikki käytännölliset keksinnöt hyväksytään innokkaasti, nopeasti ja perinpohjaisesti." "Sillä täällä ei välitetä muusta kuin voimien säästämisestä, ja kunhan uutuus vain on hyödyllinen, kaikki hyväksyvät sen massana eikä kenenkään päähän pälkähdä arvostella tai hangoitella vastaan." Ganivet jopa huomaa "intohimon mekaanisiin laitteisiin" ja "sen moukkamaisen tyydytyksen, jota täällä koetaan uusia keksintöjä omaksuttaessa, ja sen nopeuden ja perinpohjaisuuden, jota osoitetaan, kun ne otetaan jokapäiväisessä elämässä käyttöön" ja varoittaa: "Mutta ei pidä luulla, että näin kiihkeä edistyksen rakkaus on henkisen energian merkki. Asia on aivan päinvastoin."
Hän kuvailee aktiivisen ihmisen edustajana jenkkiä, sielultaan ja ruumiiltaan karkeaa miestä, jota riivaa kiihko haalia kasaan miljoonia ja jatkaa:"Ei tarvitse mennä Amerikkaan tavatakseen voimakkaita miehiä; on vain löydettävä luonteita, jotka kestävät sitä passiivista jännitystä, johon tekninen kehitys meidät pakottaa." "Suomalainen on lähellä jenkkityyppiä. Hänellä ei ole toimintakenttää, jossa hän voisi harjaantua suuryrityksiin, mutta omassa toimintapiirissään hän toimii kuin vapaa organismi, joka on mukautettu mekaaniseen toimintaan. Hän on tyyni aina epätoivoiseksi tekevään äärimmäisyyteen asti, mutta hänellä on pomminkestävä sitkeys. Hänen edistysintonsa johtuu suoraan sanoen laiskuudesta, halusta käyttää aikaa taloudellisesti ja nähdä niin vähän vaivaa kuin mahdollista."
Ganivet toteaa, että Suomessa "Rakkaudella on vähemmän merkitystä kuin alkoholijuomilla, joiden innokkaita kannattajia molemmat sukupuolet ovat." "Jos Suomen hallitusvalta haluaisi tehdä hallitsemansa kansan täysin onnelliseksi, sen ei tarvitsisi paljonkaan vaivata päätään: ei tarvitsisi muuta kuin tehdä alkoholijuomien kauppa vapaaksi".
Ironisten huomautustensa vastapainoksi Ganivet ihaili monia asioita sadan vuoden takaisessa Suomessa, valitettavasti vain juuri näissä asioissa taso on romahtanut silmittömän koneinnon takia. Ganivet ihaili esimerkiksi Helsingin katujen puhtaanapitoa lumesta ja jäästä: "lukemattomat lakaisijat, jotka toimivat lakkaamatta ja pitävät kadut paremmin puhdistettuina kuin niissä maissa, joissa sataa vettä lumen asemesta..."
"Ja jos oikeita muutosprosesseja ei osata lukea, alkaa 'mantrojen' lukeminen. Yksi tällainen on teknologia. Se, että teknologia sinänsä olisi tulevaisuuden menestymisen tae, on harhaa. Se on ainoastaan väline. Lisäksi tarvitaan arvo- ja asennemaailman, identiteetin uudistumista. - Menestymisen mittari on se, miten kansantalous pärjää muiden kansantalouksien kanssa. Eli sangen vaihtelevasti 90-luvulla. Yksi mittari on työttömyysaste." "Innovaatiot ovat tärkeitä. Ja menestymisen kannalta nimenomaan organisoitumisinnovaatiot. Ne tulevat nousemaan yhtä suureen merkitykseen kuin teknologiainnovaatiot."
Piippo kuvailee, miten Suomessa toimii jo useita kansainvälisiä laki- ja käännöstoimistoja, jotka vain palkkaavat paikallisen asiantuntijan. "Yhtäkkiä markkinoilla onkin sitten vain muutama suuri toimija". Nopeuden merkitys on ratkaiseva menestymiselle: "Korkean teknologian loppupalveluissa menestyvät ennen muuta ne yritykset, jotka ovat dynaamisia ja pystyvät reagoimaan nopeasti. Ne pystyvät soveltamaan uusia tekniikoita ja ovat nopeita tuomaan ne sovellutukset markkinoille." Julkisen vallan osuudesta Piippo sanoo:" Maailmantaloutta ajatellen valtiovalta on tehnyt kyllä kieltämättä kovia ponnisteluja ja hakenut uutta sopeutumismallia. Se on sitten asia erikseen, onko kaikki tehty loppuun saakka, onko toimintaedellytyksiä lopulta parannettu. Paljon on tehtävissä. - Onnistumisen mittari on pohtia, kuinka houkutteleva maa Suomi on ulkomaisille investoinneille... Ulkomaisia investointeja Suomi houkuttaa heikosti."
Nopeuden merkitystä korostaa myös Kaija Ward, Eurokangas Oy:n hallituksen puheenjohtaja (Johtoporras 5/98). Hän toteaa, että tasapäistämisen aika alkaa olla ohi. "Lapsista pyritään tunnistamaan erityistaipumuksia, joita kehitetään eri aloille erikoistuneissa kouluissa. Julkisuuteen nostetaan henkilöitä, jotka ovat pärjänneet omalla työllään ja omilla ansioillaan; olemalla yksilöllisiä ja persoonallisia. Ihmiset ovat kyllästyneet poliitikkoihin, jotka eivät ota selkeää kantaa avoimiin kysymyksiin. Yhteiskunnassa kaivataan aitoutta ja suoruutta. Sama suuntaus on näkyvissä myös työelämässä." Tiimikoulutuksen aika on ohi: "Jokaisella laivalla on oltava yksi kapteeni, joka määrää suunnan, kantaa vastuun laivan tulevasta kurssista ja tuntee alaistensa kyvyt niin, että kykenee käyttämään näiden potentiaalin optimaalisella tavalla."
Yhteiskunnassa ja työelämässä ei ole enää varaa unohtaa "sen ahkeramman, motivoituneen ja ammattitaitoisen osan" tarpeita ja haluja. Muuttuvassa ympäristössä pk-yritysten asema tulee nousemaan entistä merkittävämmäksi, ne ovat joustavampia, nopeampia ja palvelevat paremmin. Suuret yksiköt alentavat kulujaan laittamalla asiakkaan palvelemaan itseään. Teknologian osuudesta Ward sanoo:"Osa yrityksistä yrittää paikata omaa epävarmuuttaan huipputekniikalla ja kaatuu lopulta liian suuriin investointeihin, uudesta teknologiasta saatava hyöty jää pk-sektorilla hyvien yksilösuoritusten jalkoihin." Ward lopettaa optimistisesti: "Meille on kasvamassa uusi sukupolvi itseensä luottavia ja omaa osaamistaan arvostavia tulevaisuuden johtajia. Yhteiskunnan on nyt tiedostettava muuttuva ympäristö ja kyettävä tekemään tarpeelliset muutokset taatakseen suomalaisille yrityksille toimintaedellytykset. Vanhojen ajatusmallien aika on ohi."
Ympäristöosaamisen kaupallistamisessa riittää yhä kosolti tekemistä. Esimerkiksi markkinoinnissa hyödynnettävää kansainvälistä EMAS-rekisteröintiä suomalaisyritykset ovat hakeneet huomattavasti vähemmän kuin kilpailijayritykset. Kansainvälisille alan messuille osallistutaan nihkeästi ja kohdemaan kielelle käännetystä markkinointiaineistostakin on edelleen pulaa." Suomessa EMAS-toimipaikkoja on vain 11, Ruotsissa 85, EU:n ja ETA-maiden alueella yhteensä 1272. Ensimmäiset kansainväliset ekotehokkuus messut pidettiin Itävallassa kesäkuussa 1998. "Messujen yleisviesti oli selvä: ekotehokkuus alkaa monella alalla olla menestymisen perusedellytys."
"Suomessa merkittävä osa tuotannosta perustuu yhä runsaalle energian ja raaka-aineiden käytölle. Vaikka esimerkiksi puunjalostusteollisuudessa suomalaisyritysten teknologia on huippuunsa viritettyä, tuotteet ovat pääasiassa bulkkia, jonka kilohinta ei ole kaksinen. Jalostusasteen nostaminen - ja viimekädessä tuotantorakenteen muuttaminen - ovat avainsanoja kotoisen ekotehokkuutemme parantamisessa. Ekotehokkuudesta hyötyy ennen muuta kansantalous, sillä pitkälle jalostettuihin tuotteisiin satsattu markka tuo kansantaloudelle selvästi enemmän hyvinvointia ja työpaikkoja kuin bulkkituotantoon satsaaminen. Suomalaisella teollisuudella on vielä pitkä tie kuljettavanaan, vaikka uusi ajattelu alkaa näkyä perimmäisissäkin linnakkeissa. Myönteinen esimerkki on muun muassa uudenlainen Suomussalmelle nouseva metsäteollisuusyritysten rykelmä, joka valmistaa huonekaluja ja ekotaloja ja jalostaa aiemmin selluksi menneestä harvennuspuusta kalliita ja ekotehokkaita erikoistuotteita", päättää Saario kirjoituksensa.
Talouden kasvua koskevat tutkimukset viittaavat siihen, että talouden kasvun merkittävät selittäjät ovat sijoitettu pääoma, työvoima ja osaaminen. Osaamiseen olisi siis sijoitettava samaan tapaan kuin koneisiin ja laitteisiin. Osaamiseen sijoittamisen tulos näkyy vasta pitkän ajan kuluttua, joten se vaatii päättäjiltä pitkäjänteistä toimintaa - jota lama-ajan leikkaukset nimenomaan koulutuksesta eivät osoita todeksi. Kohtuuttomasti työaikaaa on mennyt ainakin opetusalalla myös leikkausten suunnitteluun, toteutukseen, vastustamiseen, arviointeihin, anomuksiin, raportointeihin.
Tietokoneet mahdollistavat informaatiomäärän kasvun. Informaatiovyöry tuottaa ongelmia, koska ihmisen nopeus ja kyky sulattaa ja suodattaa informaatiota on rajoitettu. Informaatio jää jäsentymättömäksi eikä syvällisempi ymmärrys ehdi kypsyä. Informaatiotulva ja sen mukanaan tuoma lisätyö aiheuttavat stressaavan tunteen elämänrytmin kiihtymisestä. Tietoyhteiskunta lujittaa ja keskittää taloudellisia rakenteita ja samalla passivoi ja vieroittaa ihmisiä. Muutokset ovat salakavalia, eikä niiden yhteiskunnallista vaikutusta ole ohjailtu.
Olisi aika alkaa suunnata tietoverkkojen käyttöä ja niiden antamia mahdollisuuksia inhimillisempään suuntaan. Tätä varten tarvitaan verkkojen käytön moraalikeskustelua ja alalle henkilöitä, joilla on kiinnostusta kehittää kestävän kehityksen yhteiskuntaa. Tietoverkot voisivat auttaa esimerkiksi pienten kyläkoulujen hengissäpysymisessä ja maan asuttuna pitämisessä sen sijaan, että nyt näyttää maaseutu lopullisesti tyhjenevän edellisten muuttoaaltojen jo karsittua väestöä pariin kertaan.
"Naisten on tärkeätä osallistua keskusteluun tietoyhteiskunnan tavoitteista ja arvoista sekä myös tietoyhteiskunnan rakentamiseen. Emme voi jättää sitä pelkästään miehille. Tietoyhteiskunta koskee meitä kaikkia. Tavoitteena pitää olla sosiaalisen, oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentaminen, jossa kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet" esitti SAK:n kehittämispäällikkö Marjaana Valkonen 26.9.1997 Kohti koulutuksen ja työelämän moninaisuutta -konferenssissa.
Hiljattain julkaistussa kirjassaan Elizabeth Perle McKenna (1997) väittää, että työelämän säännöt ovat edelleen perinteisiä miesten sääntöjä. Menestyäkseen on tärkeää osata politikoida, kilpailla ja kunnianhimon on suuntauduttava pääosin vain työhön. Työhön omistautuminen on niin totaalista, että siirtyminen minkäänlaiseen vapaa-ajan viettoon on vaikeaa. Kysymys ei enää ole vain siitä, pystyvätkö naiset menestymään tässä miesten maailmassa vaan haluavatko he olla siinä, koska heillä voi olla erilaisia sisäisiä arvoja. Riittääkö nykyisen tyyppinen työ heille elämän merkityksen ja pääsisällön antajaksi? Syrjään siirtyminen on ratkaisu, joka jättää koko liikemaailman ilman erilaisten arvojen antamaa haastetta. Tulevaisuutta ennakoivat yritykset ovat jo huomaamassa muutoksen tarpeen koko työvoimansa takia.
"Miten saada elinkeinoelämän kannalta tärkeille, mutta nuorten epäsuosiossa oleville koulutusaloille riittävästi hakijoita? Mistä nuorten arvostukset aiheutuvat ja mitä voidaan rationaalisin toimenpitein muuttaa?"
Vastauksia on varmaan useita. Joistain aloista ei nuorilla ole kylliksi tietoa, toisia pidetään raskaina ja kuluttavina. Tiedon puutteen poistamista ja asenteiden korjaamista yritetään, esim. Maarit Rossi raportoi positiivisista kokemuksista Naiset ja teollisuuden ammatillinen koulutus -projektista, jossa on käytetty esimerkiksi työelämään tutustumista tytöille teknistä osaamista vaativilla aloilla ja kummeja.
Tärkeä näkökohta teknisten alojen vieroksuntaan liittyy siihen, että ekologisesti valveutunut osa nuorisosta näkee oman ja jälkeläistensä elinmahdollisuudet vakavasti uhattuina ympäristöongelmien takia. Teknologian kehityssuunta ja teollisuus liittyvät tähän läheisesti. Teollisuuden tulisi toivottaa erityisen tervetulleeksi ne nuoret, jotka haluavat kehittää sitä ympäristön kannalta vastuulliseen suuntaan.
Ihminen on muuttamassa edistyksen nimissä maailmaansa haisevaksi ja myrkylliseksi paikaksi... Hän saastuttaa ilman, veden, maaperän, eläimet - ja itsensä. Hän tekee tätä niin suurissa mitoissa, että sopii epäillä, onko maa sadan vuoden kuluttua enää asuinkelpoinen. Hän on selvillä tosiasioista, mutta monista vastalauseista huolimatta vallanpitäjät ajavat yhä takaa teknistä 'kehitystä' ja uhraavat epäjumalalleen vaikka kaiken elämän. Myös entisinä aikoina uhrattiin lapsia tai sotavankeja, mutta koskaan aiemmin ei ihminen ole suostunut uhraamaan Moolokille kaikkea elämää - omaansa ja jälkeläistensä."
Optimistien elämä on mukavaa, ainakin toistaiseksi, ja heillä on varaa olla "optimisteja". Tai niin he ainakin luulevat, sillä he ovat niin vieraantuneita, ettei edes heidän lapsenlapsiinsa kohdistuva uhka vaikuta heidän tunteisiinsa juuri mitenkään. "Pessimistit" eivät todellisuudessa paljonkaan eroa optimisteista. Heidän elämänsä on yhtä mukavaa, ja he ovat aivan yhtä vähän sitoutuneita mihinkään. Ihmiskunnan kohtalo liikuttaa heitä yhtä vähän kuin optimistejakin. He eivät tunne epätoivoa; jos he tuntisivat, he eivät haluaisi eivätkä voisi elää niin mukavasti kuin he elävät. Ja samalla kun heidän pessimisminsä suojelee heitä kaikilta sisäisiltä toimintayllykkeiltä sen ajatuksen voimalla, ettei mitään ole tehtävissä, optimistit suojautuvat samanlaisilta vaatimuksilta uskottelemalla itselleen, että kaikki on joka tapauksessa etenemässä oikeaan suuntaan, joten mitään ei tarvitse tehdä.
Tämän kirjan omaksuma asenne on järjellinen usko ihmisen kykyyn päästä irtautumaan hänen itse luomiensa olojen ilmeisen kuolettavasta verkosta. Se ei ole sen paremmin 'optimistinen' kuin 'pessimistinenkään' vaan niiden radikaalien asenne, joilla on järjellistä uskoa ihmisen kykyyn välttää lopullinen katastrofi. Tämä humanistinen radikaalisuus tunkeutuu asioiden juuriin ja niin ollen alkusyihin asti; se pyrkii vapauttamaan ihmisen harhojen kahleista; se väittää, että taloudellisten ja poliittisten rakenteiden perustavan muuttumisen lisäksi myös arvojemme, omia päämääriämme koskevien käsitystemme ja henkilökohtaisen käyttäytymisemme on muututtava. Usko merkitsee uskaltamista, mahdottoman ajattelemista ja samalla toimimista sen puitteissa, mikä on todellisuudessa mahdollista; se merkitsee paradoksaalista toivoa messiaan saapumisesta milloin hyvänsä ja kykyä pysyä edelleen toiveikkaana, vaikkei hän tulekaan ilmoitettuna aikana.
Tämä toivo ei ole passiivista eikä kärsivällistä; se on päinvastoin kärsimätöntä ja aktiivista, ja se etsii yhtä mittaa toimintamahdollisuuksia kaiken sen piiristä, mitä todellisuudessa voi tehdä. Vähiten passiivista se on kunkin yksilön oman kasvun ja vapautumisen suhteen. Sosiaaliset rakenteet tietenkin rajoittavat suhteellisen tiukasti sitä, mihin määrään asti ihmisen kulloinkin on mahdollista kehittyä. Mutta ne itseään radikaaleiksi väittävät, joiden mukaan minkäänlaiset yksilötason muutokset eivät ole mahdollisia eivätkä edes suotavia tämänhetkisessä yhteiskunnassa, käyttävät vallankumousideologiaansa tekosyynä vastustaakseen omaa sisäistä muuttumistaan."
Fromm kuitenkin uskoo ihmisen kykyyn päästä irtautumaan itse luomiensa olojen kuolettavasta verkosta, ja että taloudellisten ja poliittisten olojen, arvojemme, päämääriämme koskevien käsitystemme ja henkilökohtaisen käyttäytymisemme on muututtava.
"Ihmiskunnan nykyinen tilanne on liian vakava, jotta voisimme kuunnella demagogeja - vähiten kaikista niitä, joita kiehtoo tuhoaminen - tai edes sellaisia johtajia, jotka käyttävät vain aivojaan ja jotka ovat antaneet sydämensä kovettua. Kriittinen ja radikaali ajattelu kantaa hedelmää vain jos siihen liittyy eräs arvokkaimmista asioista, mitä ihmisessä voi olla - elämän rakkaus."