Anna Hillgrénin kirjoitus Helsingin Sanomissa 18.10.2006

Lahjakas lapsi ei aina opi työntekoon

Kiitos, Oili Liimatainen, nostit kirjoituksessasi ("Neropatti" oppii helposti laiskaksi ilman haasteita, HS 13.10.) esille asian, jota olen pohtinut vuosia. Meneillä on yhdestoista opiskeluvuoteni yliopistossa, ja nyt vihdoin valmistuminen häämöttää. Halusit tietää minkälaista joukkoa yliopistossa vuosikausia roikkuvat opiskelijat ovat. En voi kirjoittaa koko joukosta, mutta kerron tässä yhden tarinan:

En ehkä kuvaisi itseäni neropatiksi tai erityislahjakkaaksi, mutta kouluaikana olin kympin oppilas. Minun ei tarvinnut nähdä vaivaa läksyjen tai kokeiden vuoksi, sain hyvät arvosanat ilman työtä. Olen onnekseni sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut, joten osasin ohittaa kateellisten pienet keljuilut, eikä minua syrjitty.

Olin matemaattisesti lahjakas ja kiinnostunut aivan kaikesta. Alakoulussa tein matematiikasta lisätehtävät sillä välin kun muut laskivat vielä tavallisia harjoituksia. Kun lisätehtävät loppuivat, käytin lopputunnin tarinoiden lukemiseen, vaikka intoa olisi ollut vaikeampiinkin tehtäviin. Se ei haitannut minua, koska rakastin tarinoita.

Olen vuosia toivonut, että joku olisi silloin ruokkinut kiinnostustani matematiikkaan ja vaatinut minulta enemmän - ehkä minusta olisi tullut oikea neropatti tai ehkä olisin oppinut vain tekemään töitä. Nyt ei käynyt niin, sillä yläkouluun mennessä olin jo oppinut laiskuuttani korvaamaan lisätehtävät muilla aktiviteeteilla. Oli helppoa olla tekemättä enemmän kuin mitä vaadittiin!

Läksyjä en muista tehneeni kotona ensimmäisten luokkien jälkeen kuin vasta lukiossa, ne hoituivat yleensä koulutuntien aikana. Lukuläksyjä en ole oppinut tekemään vieläkään; ylioppilaskirjoituksiin ja pääsykokeisiin valitsin alat, joissa pärjäsi pelkällä laskemisella ja kirjoittamisella.

Palatakseni siihen, miksi vielä roikun yliopistossa: nopea opiskeluvauhtini hiipui graduun ja lopputentteihin. Niihin lukuläksyihin. Luentokurssit ja laboratoriotyöt selvitin helposti, mutta yksin lukeminen ei tahtonut onnistua. Muutaman vuoden ajan oli helppoa keskittyä muihin opiskeluaiheisiin, aktiivisiin harrastuksiin ja palkalliseen työhön, enkä kiirehtinyt valmistumista.

Kunnianhimoa minulla ei ole, enhän koulussakaan tietoisesti pyrkinyt hyviin numeroihin - niitä vain tuli. Nyt lähes kolmekymppisenä opettelen lukuläksyjen tekoa; on masentavaa huomata pudonneensa lahjakkaiden joukosta. Pakko on vahva motivaatio, mutta voi kuinka toivon, etten olisi oppinut laiskaksi jo kouluaikana!

Jokaisen pitäisi voida oppia oman tasonsa mukaan. Siksi toivon, että suomalainen koulujärjestelmä pystyy jatkossa ottamaan paremmin huomioon lahjakkaiden lasten tarpeet ja kehittämään heistä lahjakkaita aikuisia, jotka osaavat tehdä töitä koulutuksensa eteen. Huippututkimusta on turha tavoitella pelkästään meidän tavallisten peruskoulussa tasapäistettyjen maistereiden avulla.

Anna Hillgrén
entinen lahjakas lapsi
melkein maisteri
Turku