Hyvinvointivaltion Tabut - professori Yrjö Ahmavaara on kirjoittanut kolmesataasivuisen kritiikin nykykulttuuristamme.
Kirja alkaa lainauksella Touko Voutilaisen tekstistä: "Korkeammat arvot voidaan yhdistää semmoiseen käsitteeseen kuin sivistys, joka ei ole samaa kuin kulttuuri. Kulttuuri on jokin rajoitettu yhdenmukaisuus, sivistys on vain yksi: se universaalinen aines mikä kuhunkin kulttuuriin sisältyy. Toisiin kulttuureihin sitä sisältyy enemmän, toisiin vähemmän, länsimaiseen kulttuuriin enemmän kuin mihinkään muuhun. Ja se mikä länsimaisesssa kulttuurissa on sivistystä, on ensi sijassa tieteellinen ajattelu. Se säilyy, vaikka ns. länsimainen kulttuuri tuhoutuisikin."
Ahmavaara tekee selvän pesäeron eksaktin tieteen ja kommentoivan tieteen välille: Eksaktin tieteen peruspiirteet ovat objektiivisuus, pysyvyys ja kasautuvuus, kommentoiva tiede taas on lähellä subjektiivista itseilmaisua. 1960-luvulla alkaneesta käsitteiden sekaannuksesta Ahmavaara kirjoittaa: "Eksaktien tieteiden tulkinnasta subjektiiviseksi itseilmaisuksi 60-lukulaisten filosofien tieteenfilosofiassa sai alkunsa kaiken tiedon subjektivointi ja kommentoivien, selityksissään subjektiivisten tieteiden nostaminen eksaktien tieteiden tasolle ja jopa yläpuolelle. Tästä filosofisesta asenteesta tuli eräissä maissa myös hyvinvointivaltion tiede- ja koulupolitiikkaa leimaava piirre. Kun kaikki tieto oli yhtä subjektiivista ja pelkkää mielipiteiden esittämistä, silloin oli kenttä vapaana tiede- ja koulupoltiikan politisoinnille."
Ahmavaaran kirja tarkastelee hyvin kriittisesti sitä "kasvatusopillista poliittista joukkoliikettä", joka Yhdysvalloista käsin valloitti länsimaisten hyvinvointivaltioiden koululaitokset 1960- ja 1970-luvuilla ja joka "halveksi objektiivista ja eksaktia tietoa ja perusti koululaitoksen utopioiden varaan". Perustana on vaikuttavaan asemaan noussut tasa-arvon rousseaulainen tulkinta, joka "arvioi ihmisten syntyvän psyykkisiltä ominaisuuksiltaan samanlaisina ja kaikkien psyykkisten erojen johtuvan yhteiskunnallisista seikoista, erityisesti syrjinnästä". Ahmavaara viittaa siihen, että rousseaulainen tasa-arvoideologia on paradoksaalisesti johtanut ihmisten itsekkyyden lisääntymiseen korostaessaan heidän oikeuksiaan ja unohtaessaan heidän velvollisuutensa ihmisinä ja yhteiskunnan jäseninä. Toisen ihmisen palvelu on alettu kokea ihmisen arvoa alentavaksi, tapakulttuuri on heikentynyt, on "korostettu lapsen synnynnäistä viisautta, jota opettajan opittu viisaus ei saisi häiritä: opettajan piti oppia lapselta pikemmin kuin päinvastoin. Tämä tosin kohotti lapsen itsetuntoa, kuten toivottiin, mutta samalla se ehkä korosti lapsen itsekkyyttä ja heikensi hänen kykyään ottaa huomioon muita". Ahmavaara käsittelee myös laajasti nuorison ja jopa lasten väkivaltaisuutta ja sen herättämää vastarintaa sekä nuorisorikollisten hoidosta saatuja tuloksia.
Ahmavaara tarkastelee yleisesti hyvinvointivaltiossa tapahtunutta vallan keskittymistä ja tiedon käsitteen hämärtymistä; virkamieshallinto politisoitiin, virkamiesasiantuntijat korvattiin puolueaktivisteilla, "joilla ei tarvinnut olla eikä usein ollutkaan täsmällistä tietoa heidän hoidettavakseen uskotuista asioista". "Pahinta oli prosessin ulottuminen koululaitoksen suunnitteluun ja hallintoon." "Tämä 1960-luvun inspiroima kasvatusidealismi - lausutut ihanteelliset pyrkimykset oikeuttavat tämän sanan - johti kuitenkin uuden ajan koululaitoksen piirissä ennen näkemättömään tiedollisen opetuksen tason ja tavoitteiden laskuun...". Ahmavaara perustelee väitteensä yksityiskohtaisella tutkimustiedolla ja kertoo havainnollisia esimerkkejä Britanniasta: "kaksi vuosikymmentä kasvatusidealismin kehumaa 'aktiivista oppimista', 'lapsikeskeisyyttä' ja leikkimistä..." on johtanut "meluisiin sirkusmaisiin koulutunteihin, jotka ovat paljolti tuhonneet lasten keskittymiskyvyn". Syksyllä 1991 Britannian hallituksen koulutarkastajat vierailivat Ranskassa ja totesivat, että siellä koko luokkaa opetettiin samanaikaisesti, mustaa taulua käytettiin, oppitunnit eivät olleet kyllästyttäviä. Lapset suorittivat tehtävänsä erittäin huolellisesti sellaisissa keskeisissä aineissa kuin äidinkielessä ja matematiikassa, suoritukset arvosteltiin pätevästi, lapset käyttäytyivät hyvin ja olivat aktiivisia, 11-vuotiaat lapset opiskelivat jo vakavasti otettavia kursseja esim. geometriassa - johon yliopiston opettajat Britanniassa huomauttivat, että se ei ole heillä mahdollista yliopiston ensimmäisellä lukukaudella tason laskun takia.
Ahmavaara kirjoittaa Suomesta otsikolla Onko suomalainen koulutus matkalla kohti katastrofia? ja toteaa: "Koulutuksen osalta suomalainen julkisuus heijastaa lähes uskomatonta omahyväisyyttä - näyttää siltä, että Suomessa ei koulutuksesta puhuttaessa lainkaan tajuta, mistä on kysymys. Itsekriittistä koulukeskustelua ei Suomessa juurikaan ole esiintynyt." Ahmavaara siteeraa professori Roger Blin-Stoylea: "maan tulevaisuus riippuu sellaisista opettajista, jotka kouluttavat kyvykkäimpiä oppilaita valitsemaan alakseen tieteen" ja toteaa, että sama koskee tietenkin myös Suomea.
Ahmavaara kaipaa kiireesti kasvatusrealismia katastrofin välttämiseksi, käsittelee laajasti ihmisten älyllisten suorituskykyjen eroja ja kertoo lopuksi yrityksistä USA:ssa ja Englannissa muuttaa "agressiiviseen, rousseaulaiseen kasvatusidealismiin perustuneen hyvinvointivaltion koululaitosta siten, että se paremmin vastaa tietoon perustuvan yhteiskunnan haasteita".
Suomen suhteen Ahmavaara viittaa OECD:n raportissa esitettyyn kritiikkiin mm. tehottomuudesta, suuntautumisesta väärille aloille, valinnanmahdollisuuksien paljoudesta, "se johtaa helposti pintapuoliseen opiskeluun", käsittelee Luma-talkoita, kertoo kansainvälisten koko ikäluokan käsittävien vertailujen tuloksista ja ihmettelee esimerkiksi sitä, mihin perustuu väite koulunopettajien hyvästä pohjakoulutuksesta ja kansainvälisesti korkeasta ammattitaidosta, koska systemaattisia vertailuja ei ole tehty - kuin ehkä muihin maihin, joissa taso myös on laskenut. Ahmavaara kysyy: "Miksi suomalainen julkisuus ei tiedä tai ei välitä tason laskusta myös Suomen kouluissa?"
Marjatta Näätänen
Matematiikan laitos
Helsingin yliopisto