Päivi Saarilahden kolumni Savon Sanomissa 4.5.2005

Insinööriopiskelijat saavat sympatiani

Seurasin parin viikon takaista insinööriopiskelijoiden mielenosoitusta mielenkiinnolla. Asia on tuttu, sillä matkasin lähimenneisyydessä pari vuotta insinööritehtaan liukuhihnalla, vieläpä satumaisella it-alalla.

Lyhyemmässäkin ajassa olisi huomannut, että jokin on pielessä.

Enin glamour hehkutetun it:n ympäriltä hävisi jo alkuvaiheessa, jälkihaun jälkihaussa, josta hyppäsin kyytiin. Sisäänpääsyyn vaadittiin kuusi pistettä kolmestakymmenestä.

Tehtävät olivat alkeellista matematiikkaa ja fysiikkaa. Kuusi pistettä sai kokoon, kun selvitti miten kuten ensimmäisen tai toisen asteen yhtälön.

Vaikka rima oli laitettu lattialautojen alle, joku onnistui siihenkin kompastumaan. Kuulin, miten valintakokeen valvoja rohkaisi aiemmista hauista itselleen tuttua tyttöä.

- Jospa se tällä kertaa onnistuu, suu muotoili, vaikka valhe loisti kasvoilta kilometrien päähän.

Jos olivat mykistäviä rimanalitukset, olivat sitä ylityksetkin.

Ensimmäisten viikkojen jälkeen ei voinut kuin ihmetellä, oliko muiden kuin kyseisen tytön vastauksia tarkastettu ollenkaan. Suurin osa vajaan sadan hengen porukasta oli kuutamolla, eikä vielä ollut ehditty kuin vanhan kertaukseen.

Riittikö viisi ja puoli pistettä sittenkin? Entä neljä? Kolme? Tai sama se, kunhan valtionosuus irtosi?

Vanhemmat opiskelijat kertoivat keltanokille sadunhohtoisia tarinoita ajasta vain muutaman vuoden takaa, jolloin Nokian edustajat vierailivat koululla viikoittain ja väki nykäistiin töihin suoraan koulun penkiltä.

Tulokkaat kuuntelivat epäuskoisin silmin miettien mielessään, mahtoivatko ericssonit ja sonyt tulla oikein päin järjestyksessään sadanteen kesätyöhakemukseen. Ilman suhteita monet kärkipään opiskelijatkin joutuvat lepuuttamaan tietoteknistä ajatteluaan kesän ajan raksoilla ja hanttihommissa.

Useimpia kanssaopiskelijoita vanhempana aloin hyvin pian suhtautua sympatialla paitsi niihin opiskelijoihin, jotka oikeasti halusivat ja omasivat edellytykset oppia, myös opettajiin.

Kun heikoimmat eivät osanneet laskea omien sormiensa ja varpaittensa yhteismäärää oikein ja vahvimmat tähtäsivät maksimaaliseen suoritukseen, vaadittiin tehtävässä luovuutta.

Opettajien taso oli kyseisessä ammattikorkeakoulussa tällä alalla yleisesti hyvä. Kun samaa ei voinut sanoa opiskelijoista, tuli auttamatta mieleen, miten pitkään alansa rautainen ammattilainen jaksaa paimentaa nahjuslaumaa.

Tiedän, että moni opettaja henkäisi helpotuksesta päästyään korkeamman vuosikurssin pariin. Jokainen vuosi karsi porukasta höttöä pois.

Jäljelle jäi yhä heterogeeninen joukko, mutta keskiarvoltaan hitusen motivoituneempi kuin ennen.

Jos ikäluokan joka neljännestä halutaan insinööri, pitää opetella elämään myös sen kanssa, että vain harva heistä on taipumuksiaan vastaavalla alalla.

Suuri sisäänottomäärä näkyy toki keskeytyksinä, mutta paljon pahemmin laadussa. Auttaako mitään, jos teollisuuden huutavaan kitaan tarjotaan insinööri-nimistä lumelääkettä, joka tarvitsee jokaiseen työhönsä kädestäpitäjää? Kaikkien insinööriksi itseään tuhertavien kyvyt kun eivät ole matemaattis-loogisessa ajattelussa, sen voin kokemuksesta sanoa.

Tätä menoa insinööreille käy kuin tradenomeille, joista on tullut monenlaista lähettiä ja lähiövahtia. Mihin joutuivat asiantuntija- ja esimiestehtävät, joita heidän eteensä vielä opiskelijarekrytoinnin yhteydessä maalailtiin?

Kysyttäessä moni köhii ammattikorkeakoulusta hankitun tittelin kämmensyrjään, kun ei tahdo liian kirjavan joukon ominaisuuksia liimattavan itseensä.

Älkää kysykö, mistä sen tiedän.